Vähän aikaa sitten hyppäsin sivuun omalta mukavuusalueeltani, mitä käsitöihin tulee. Ja voi kuinka hyvältä se tuntuikaan. (Myös hypyn kuvassa näkyvä lopputulos hymyilyttää.)
Ensinnäkin, itse kenkien tekeminen oli minulle jotain ihan uutta. En ole koskaan oikeastaan ommellut mitään alusta lähtien, lähinnä vain tuunaillut. Niinpä ihan perusjutut, kuten kankaiden ja oikeanlaisen tukivirityksen valinta, tuottivat päänvaivaa. Ompelukoneeseenkaan en ollut koskenut ties milloin, en ainakaan muutamaan vuoteen.
Ehkä vielä suurempi hyppäys oli henkinen, sillä osallistuin kässäkurssille. Etenkin käsityöjutuissa olen sellainen yrityksen ja erheen kautta oppija, videoiden katsoja ja yksinään puuhailija. Kysyn harvoin neuvoa, jos asian voi oppia ohjeesta. Siksi käsityökurssi oli minulle vähän hankala ympäristö. Yhtäkkiä pitikin omaksua asiat äkkiä, vaatia opastusta juuri itselle ja käyttää vieraita koneita. Muilta neuvon kysyminen on yksi asia, jossa haluaisin kehittyä, joten kurssille osallistuminen toimikoon yhtenä askeleena tähän tavoitteeseen. Ja ilman kurssia en kyllä olisi ikinä luultavasti edes tullut espadrilloksia tehneeksi.
Valitettavasti jouduin jättämään viimeisen tapaamiskerran (eli sen varsinaisen valmistuskerran) väliin isoisäni hautajaisten takia, joten pääsin etenemään myös yritys ja erehdys -metodilla kenkiä viimeistellessä.
Kerron espadrillosten tekemisestä enemmän myöhemmin, nyt ihailen hetken lopputulosta.
Mom, I made a pair of shoes.
Post Comment
Lähetä kommentti