Olin viikko sitten jo lähdössä kotiin, kun työkaveri huikkasi sermin takaa, että Tiimari on hakeutunut konkurssiin. Siis mitä? Eikö monenlaista askartelu- ja sisustustavaraa myyvällä ketjulla pitäisi mennä paremmin kuin koskaan? Elänkö kuplassa, kun kuvittelen itse tekemisen olevan trendikästä?
Voi olla, että todellisuudessa askartelutarvikkeet on Tiimareissa tungettu takanurkkaan ja kyniä on hyvällä tuurilla yksi hyllyllinen. Ketju on kenties hukannut visionsa ja kohderyhmänsä. Cittarit ja Prismat löytyvät samoista kauppakeskuksista, ja uudet kilpailijat ovat erikoistuneempia.
En tiedä, mutta ei sen niin väliä, sillä oikeasti haluan kertoa siitä, miten lapsena rakastin Tiimaria ja kuinka luulen, että ilman sitä tätä blogia ei välttämättä olisi olemassa.
Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jonka naapurissa oli vähän isompi pikkukaupunki, jossa oli Tiimari. Sinne mentiin, jos tarvittiin vihkoja, pahveja, piipunrasseja tai tarroja. Tuohon aikaan tarroja muuten tarvittiin usein, sillä luokan siistein oli se, jolla oli hienoin tarravihko.
Kahdeksanvuotiaana kirjoitin joulupukille, että toivon kyniä, kumeja ja vihkoja. Toivoin niitä Tiimarista, sillä kävin siellä lähes aina, jos lähdin kavereitteni kanssa käymään lähikaupungissa.
Muistan selailleeni ihaillen Tiimarin mainoslehtistä. Siellä oli paljon punaista, sinistä, söpöä ja turhaa.
Pikkuveljeni urheilujoukkue inventoi Tiimarin kerätäkseen rahaa toimintaan. Ääneen naureskelin muiden mukana, että Tiimari on varmasti maailman ikävin inventoitava. Salaa olisin halunnut olla mukana.
Viimeisen viiden vuoden aikana olen muuttanut kuusi kertaa, mutta minulla on vieläkin tallessa Tiimarista ostettuja pieniä pussukoita, joissa on esimerkiksi pehmeitä perhosia tai metallinpunaisia sydämiä. En tiedä, olenko käyttänyt niitä milloinkaan, mutta olen melko varma, että tulin aikoinani onnelliseksi, kun ne Tiimarista hankin.
En ole pitkään aikaan käynyt Tiimarissa, joten ei minua omasta puolestani sureta ketjun konkurssi. Mietin kuitenkin niitä pikkupaikkakuntien lapsia, jotka eivät voi matkustaa kaverin kanssa linkulla 13 minuutin matkaa naapurikaupunkiin, käydä syömässä Hesessä ja mennä sitten Tiimariin hypistelemään ja odottamaan paluulinkun lähtöä.
Se oli hyvää lapsuutta se.
Kiitos, Tiimari.
Voi olla, että todellisuudessa askartelutarvikkeet on Tiimareissa tungettu takanurkkaan ja kyniä on hyvällä tuurilla yksi hyllyllinen. Ketju on kenties hukannut visionsa ja kohderyhmänsä. Cittarit ja Prismat löytyvät samoista kauppakeskuksista, ja uudet kilpailijat ovat erikoistuneempia.
En tiedä, mutta ei sen niin väliä, sillä oikeasti haluan kertoa siitä, miten lapsena rakastin Tiimaria ja kuinka luulen, että ilman sitä tätä blogia ei välttämättä olisi olemassa.
Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jonka naapurissa oli vähän isompi pikkukaupunki, jossa oli Tiimari. Sinne mentiin, jos tarvittiin vihkoja, pahveja, piipunrasseja tai tarroja. Tuohon aikaan tarroja muuten tarvittiin usein, sillä luokan siistein oli se, jolla oli hienoin tarravihko.
Kahdeksanvuotiaana kirjoitin joulupukille, että toivon kyniä, kumeja ja vihkoja. Toivoin niitä Tiimarista, sillä kävin siellä lähes aina, jos lähdin kavereitteni kanssa käymään lähikaupungissa.
Muistan selailleeni ihaillen Tiimarin mainoslehtistä. Siellä oli paljon punaista, sinistä, söpöä ja turhaa.
Pikkuveljeni urheilujoukkue inventoi Tiimarin kerätäkseen rahaa toimintaan. Ääneen naureskelin muiden mukana, että Tiimari on varmasti maailman ikävin inventoitava. Salaa olisin halunnut olla mukana.
Viimeisen viiden vuoden aikana olen muuttanut kuusi kertaa, mutta minulla on vieläkin tallessa Tiimarista ostettuja pieniä pussukoita, joissa on esimerkiksi pehmeitä perhosia tai metallinpunaisia sydämiä. En tiedä, olenko käyttänyt niitä milloinkaan, mutta olen melko varma, että tulin aikoinani onnelliseksi, kun ne Tiimarista hankin.
En ole pitkään aikaan käynyt Tiimarissa, joten ei minua omasta puolestani sureta ketjun konkurssi. Mietin kuitenkin niitä pikkupaikkakuntien lapsia, jotka eivät voi matkustaa kaverin kanssa linkulla 13 minuutin matkaa naapurikaupunkiin, käydä syömässä Hesessä ja mennä sitten Tiimariin hypistelemään ja odottamaan paluulinkun lähtöä.
Se oli hyvää lapsuutta se.
Kiitos, Tiimari.
